Charlie ja Asta

koirat. Koirat ovat olleet intohimoni pienestä pitäen. Olen yksi niistä onnekkaista ihmisistä, jotka aloittivat elämän parhaan ystävänsä kanssa saman katon alta. Kun synnyin, meillä oli jo koira – pekingilainen Charlie. Häneen liittyy monia lapsuusmuistoja. Kun olin teini, saimme bulldogin, ja vuosi ennen avioliittoani äitini adoptoi mopsin. Kaikki pojat. Kaikki ovat mustia. Ulkona aika pieni. Mutta olen aina pitänyt isoista koirista. Ja labradori vain käveli erillisessä jonossa. Avioliittoni alkoi eläimistä. Sinä päivänä, jolloin meidän piti lentää häämatkallemme, mieheni raahasi kaatuneen kissanpennun kadulta. Joten kävi selväksi, että perheemme eläimiä rakastetaan. Löysimme hitaasti apua tarvitsevien eläinten maailman. Oli kyse sitten ruoasta, liiallisesta altistumisesta tai vain mainonnasta Internetissä. Aloimme ottaa sen. Väliaikaisesti. Uuden omistajan etsintään asti. Näin Charlie pääsi luoksemme. Labradori tarvitsi 2 viikkoa ylialtistusta. Se oli luultavasti yksi elämäni parhaista viikoista. Iso, kiltti, älykäs koira… Totta, hänen ulkonäkönsä jätti paljon toivomisen varaa. Ennen kuin hän joutui ylivalottumaan, hän roikkui asemalla. Hänen rintansa puhui siitä, että hän synnytti monta, monta kertaa, luultavasti koiran niin sanotuista eronneista. Charlie jätti meidät uuteen kotiin. Ja aikaa tuhlaamatta otimme uuden koiran – Astan. Jos Charlie – se oli rakkautta ensisilmäyksellä, niin Asta on sääli. He lähettivät minulle kuvan, jossa onneton likainen olento makaa maassa… ja sydämeni vapisi. Ja menimme köyhän perään. Totta, paikan päällä odotti meitä hauska koiran väärinkäsitys. Koira tarttui meihin takin hihoista, hyppäsi, yritti nuolla… Lähdimme huoltoasemalta yhdessä. Muuten, nimi ilmestyi huoltoaseman ansiosta. Otimme hänet A-100:lta. Siksi Asta. Jonkin ajan kuluttua näin Internetissä viestin, että Charliemme tarvitsi jälleen ylivalotusta, koska uusi perhe ei toiminut. Joten hän tuli meille toisen kerran. Koira näytti vielä pahemmalta kuin ensimmäisellä kerralla: kaikki iho kauheassa kampauksessa, tulehtuneet silmät… Lääkärissä käynti alkoi, ja melko pian Charliesta tuli todellinen kaunotar! Edessä oli vaikea tehtävä: saada miehensä jättämään Sharlunya ikuisesti perheeseemme. Mutta sitten tapahtui odottamaton: Asta sairastui. Loputtomat tiputtimet, injektiot… Mieheni teki kaiken tämän. Ja kun Asta parani, päätin käydä "vakavan" keskustelun. Joten taloomme jäi ikuisesti 2 koiraa: aikuinen, järkevä, erittäin suvaitsevainen kaikkea Charliea kohtaan ja tuhma, levoton, haitallinen Asta. Kuva Anna Sharanokin henkilökohtaisesta arkistosta.